Sebastian Reisin näyttely Sala Terrena kutsuu katsojan maailmaan, joka kytkeytyy eri ajallisuuksiin ja historioihin. Valokuvallisen ja tilallisen esittämisen keinoin Reis tutkii erilaisista alkuperistä ja merkitysyhteyksistä nousevien esineiden jälkiä, joita nykyihmisestä syntyy, ja kysyy mitä meistä lopulta jää jäljelle.
Photo North – Pohjoisen valokuvakeskuksen galleriassa on esillä dioraamoja muistuttavia asetelmia, jotka kutsuvat katsojan tutkimaan ja tulkitsemaan eräänlaisia historiallisia esineitä. Teokset leikittelevät mittakaavalla sekä kaksiulotteisten kuvien ja kolmiulotteisten rakenteiden yhdistelmillä. Esineet ovat olemassa nykyhetkessä, mutta anakronismin käsite, eli ilmiön sijoittaminen väärään aikakauteen, on luonnostaan rakennettu sisään menneisyyttä koskeviin teorioihin: tulkinnat tehdään aina nykyisen teorian ja tiedon valossa ja ne tuovat esiin nykyihmisille merkityksellisiä ilmiöitä. Arkeologi Gavin Lucasin mukaan esineitä olisikin ajateltava tapahtumina, joilla on oma tapahtumakohtainen kestonsa. Jokaisella esineellä on monta elämää ja monta käyttäjää, ja kun esine löydetään uudelleen, sen tehtävä ja arvo voivat muuttua kokonaan.1
Samoin kuin arkeologin työ keskittyy materiaalin tutkimiseen ja siihen, miten materia heijastaa ihmisten ympäristöä, myös Reisin töissä materiaalisuus on keskeisessä asemassa. Hänen omintakeisia piirteitä sisältävät teoksensa syntyvät yksityiskohtaisen mutta intuitiivisen prosessin kautta, jossa hän hyödyntää valokuvausta, vedostamista, kuvansiirtoa ja nykyaikaisin tekstuurein ja värein viimeistelyä. Reis on kiinnostunut historiasta ja sen läsnäolosta ympäristössämme ja pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään taiteilijana. Hän pyrkii myös tuottamaan jokaisen teoksensa itse niiden pienimmistä yksityiskohdista aina näyttelyssä esillä oleviin vitriineihin asti.
Näyttelyn nimi Sala Terrena viittaa barokkiajan linnoissa yleisiin suuriin saleihin, joista on suora käynti puutarhaan. Salit on tyypillisesti koristeltu trompe l’œil2 -aiheilla sekä legendoihin ja mytologiaan viittaavilla elementeillä. Siirtyminen ihmisen rakentamasta ympäristöstä siihen mitä pidämme luontona muodostaa myös metaforan Reisin taiteelliselle toiminnalle. Näyttelyn teokset kertovat hänen jatkuvasta tutkimusmatkastaan, joka kohdistuu ihmisen toiminnan vaikutuksiin omassa ympäristössämme. Taidehistoriasta tutun perinteisen kuvaston avulla Reis tuo esiin hienovaraista melankoliaa, joka liittyy ajatukseen ihmisten yhteenkuuluvuudesta. Teosten nimet ja niiden suoraviivaiset alaotsikot tuovat näyttelyyn vahvasti kielellisen kerroksen, joka muistuttaa arkeologisista esineistä kerättyä tietoa.
Myös esineet ja materia voivat toimia pitkäkestoisen muistin välineinä tai apukeinoina – kuten kamera, joka tallentaa tapahtumia ja muistoja visuaalisesti. Voidaan myös kysyä, onko nykyaikaiset esineet tehty kestämään, arkistoitaviksi tai tulkittaviksi tulevaisuudessa. Millaisia mahdollisuuksia tieto ja metatieto avaavat? Kumpi on arvokkaampaa sadan vuoden kuluttua, esineet vai niiden sisältämä tieto?
Olga ja Vilho Linnamon säätiö ja Taiteen edistämiskeskus Taike ovat tukeneet Sebastian Reisin työskentelyä.
Näyttelytekstin inspiraation lähteenä on käytetty Mustekala-verkkolehden podcast-jaksoa Materiaali ja aika (2023, vol. 89), jossa päätoimittaja Alonzo Heino haastattelee arkkitehti ja tutkija Panu Savolaista sekä arkeologi Ville Rohiolaa.
Kulttuuritalo Valveen opastetut näyttelykierrokset 15.2. ja 14.3. klo 17 alkaen Kulttuuritalo Valveen aulasta.
Taiteilijatapaaminen 7.4. klo 14 Photo North – Pohjoisen valokuvakeskuksen galleriassa.
Viite 1: Gavin Lucas, 2008. Time and Archaeological Event. Cambridge Archaeological Journal.
Viite 2: Taiteen termi todenkaltaiselle optiselle illuusiolle, joka on toteutettu kaksiulotteiselle pinnalle mutta kuvaa kolmiulotteista tilaa ja siinä olevia esineitä.
